Somewhere in Space or in Berlin?

Syksyn tähänastisista konserteista paras!

Wedding, Atelier 52170

16.11.2013

Liz Allbee - trumpet

Frank Gratkowski - clarinets, alto saxophone

Andrea Parkins - accordion and electronics

Achim Kaufmann - piano

Viikko sitten olin aivan mahtavassa ateljee-konsertissa, josta miltei unohdin raportoida kiireitteni keskellä. Sain sellaisen käsityksen, että konserttipaikka oli pianistin vaimon ateljee. Tunnelma oli lämpimän kotoisa ja seinillä roikkui valmiita ja keskeneräisiä veistoksia, installaatioita valokuvia ja maalauksia. Ateljeessa oli työhuoneen lisäksi keittiötila, jossa tarjoiltiin esimerkiksi kotitekoista kasvispiirakkaa, leipää, humusta, kaljaa ja viiniä. Työhuoneen puolelle oli tehty sekalaisista istuimista noin 30 hengen katsomo, joka tuli täyteen ja vähän ylikin.

Konsertti oli mahtava: jokainen muusikko oli huipputaitava ja ryhmä kommunikoi ja luki toisiaan todella hienosti. Kaikenlainen tekninen taitojen esittely tai keinotekoinen briljeeraus loisti poissaolollaan. Jokainen muusikko lähestyi tilannetta eri näkökulmista rennosti ja ilman ennakko-oletuksia, mikä synnytti yhtenäisen monipuolisen ja sävykkään kokonaisuuden. Avaruustunnelmia, kaupungin ääniä, jazzia, nykymusiikkia, rumuutta, kauneutta, voimaa ja keveyttä yhteensä yli kahden tunnin ajan (2 settiä + encoret).

Achim Kaufmann soitti preparoitua pianoa sävykkäästi ja kauniisti. Flyygelin kansi oli auki ja hän näppäili usein pianon kieliä rungon sisällä jättäen ne soimaan tunnelmallisesti. Hän käytti apuvälineinään muun muassa pahvinpaloja, kampaa, laseja ja erilaisia metallilevyjä. Soittaessaan silloin tällöin koskettimistolla hän loi musiikkiin rakennetta ja eri suuntiin aukeavia melodioita. Hän yhdisti soitossaan nykymusiikkia ja jazz-sävyjä samoin kuin Frank Gratkowski, joka soitti silloin tällöin jopa swing-melodioita. Muutenkaan ryhmä ei pelännyt yhdistää äänimaisemiin, kolinoihin ja nykymusiikkisävyihin perinteistä kauneutta edustavia melodisia aineksia. Gratkowskin soitosta jäi erityisesti mieleen kontrabassoklarinetti, jota en ole koskaan ennen nähnyt soitettavan. Todella matalat bassolinjat olivat hienon kuuloisia. Kontrabassoklarinetin lisäksi hän soitti bassoklarinettia ja alttosaksofonia, joten jo instrumentaatio tarjosi laajan skaalan soundeja. Kaikkia pillejään hän käsitteli virtuositeetilla ja musikaalisesti. Gratkowski on myös vahvasti rytminen soittaja, joka loi tiukkoja rytmejä pelkällä ruokolehden naputtelulla tai staccato-soitolla. Yllätyin hänen sävykkyydestään lyyrisemmissä kohdissa.

Trumpetisti Liz Allbee otti ryhmässä hieman eri roolin kuin Gratkowski. Allbeen soitto oli jotenkin introvertimpaa eikä niin dominoivaa. Gratkowski toimi voimakkaammin johtohahmona mutta antoi myös paljon tilaa. Allbeen soitto oli usein paljon pehmeämpää ja hän käytti erilaisia trumpetin pöhinöistä ja köhinöitä paljon luoden äänimaisemia ennemmin kuin melodioita. Hän kuitenkin otti sordiinon pois ja soitti myös vahvoja melodisia linjoja juuri sopivissa kohdissa. Hänen soittonsa sisälsi paljon huumoria ja hän kuulosti toisinaan pulputuksessaan Aku Ankalta ja toisinaan soitti nasevia liioiteltuja swing-pastisseja, jotka toivat mieleen Armstrongin.

Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä esiteltävänä on Andrea Parkins, joka oli voimakas ja monipuolinen osa ryhmää. Hän soitti kitaraefektein tehostettua sähköhaitaria (mm. wahwah, whammy ja delay) ja elektroniikkaa, mikä käsitti ainakin erilaisia syntetisaattorisoundeja ja läppärin kautta toimivan äänittimen/looppaajan. Hän esimerkiksi äänitti pianon ääniä muuten hiljaisissa kohdissa ja kaiutti ne laajaksi äänimaisemaksi, joka toi mieleen scifi-leffojen soundtrackejä. Hän myös soitti kaitutetusti ja loopaten esimerkiksi pakkausteippirullaa, josta hän löysi ritiseviä ja ratisevia soundeja repiessään teippiä irti rullasta. Hienointa, mitä olen nähnyt /kuullut teippirullasta tehtävän koskaan aiemmin. Haitaria hän soitti rajusti luoden riitasointuisia iskuja, kaiukuvia särövalleja ja monenlaisia äänimaisemia.

Kokemus oli sanoinkuvaamaton mutta en silti saanut kuvausta mahtumaan pienempään tilaan. Kyseessä oli harvinaislaatuisen upea konsertti.

https://soundcloud.com/andreaparkins  - lisää teippirullaa yms soolona

http://gratkowski.com/

http://www.achimkaufmann.com/

http://www.lizallbee.net/pagesfolder/intro.html -under construction

Senegalilainen pikkurumpu ja funkyt rytmit

Super Dadjee

Werkstatt der kulturen 15.11.

Oltiin katsomassa afrobeat-meiningeissä musisoinutta Super Dadjeeta Neuköllnissä. Keikkapaikan nimi oli Werkstatt der Kulturen, osoite Wissmannstrasse 32. Werkstatt der Kulturen on kulttuurin monitoimitalo, jossa on ainakin jazz- ja maailmanmusiikkikonsertteja ja elokuvanäytöksiä. Talo on aika iso, eikä nyt päästy tutustumaan muihin kuin kellarin klubitilaan. Jäi sellainen fiilis, että talossa voisi olla muutakin toimintaa, kuten galleria tai työpajoja. Myös isompia ohjelmakokonaisuuksia on tarjolla. Tulossa on ainakin Sacred music festival, jossa on esimerkiksi suufiryhmä ja eri taustaisia kuoroja ja bändejä. Jazzia on myös tarjolla joka viikko. Ohjelma vaikuttaa kiinnostavalta.

Keikkaklubi oli keskikokoinen ihan viihtyisä kellaritila. Tuli Aufsturz-klubi mieleen, tosin hieman isompana ja korkeampana. Bändi oli senegalilaisen laulajan/lyömäsoittajan johtama sekstetti: rumpali, perkussionisti, basisti, kitaristi, saksofonisti ja laulaja. Muusikot olivat senegalilaisen pomon lisäksi Brasiliasta ja Saksasta. Erityisesti huomio kiinnittyi taitaviin saksofonistiin ja perkussionistiin, jotka saivat paljon soolotilaa. Myös laulaja vakuutti taidoillaan ja soitti todella makeita juttuja pienellä kainalossa kannettavalla rummulla.

Tuntui kuitenkin, että bändi ei ollut treenannut kunnolla ja homma ei ollut aivan paketissa. Kitaristi oli aika kahvilla: hän sai soolotilaa koko iltana vain pari minuuttia ja komppasi paikoin ihan metsään kolmen soinnun biisejä. Kyseessä saattoivat olla myös monitoriongelmat. Tuli oikein sääli, kun hän huokaili lavan sivussa turhautuneen ja krapulaisen näköisenä. Rumpali himmaili jotenkin, piti kyllä kompin mutta ei soittanut mitään mielenkiintoisia juttuja. Basistikin soitti lähinnä vain perusjuttuja. Parhaimmillaan kokonaismeininki oli ihan nautittavaa, varsinkin lyömäsoittajien väliset battlet olivat huippuja. Fonisti oli myös tiukka jätkä: hän kuunteli tarkkaan ja soitti tarkan rytmisesti staccatona ja lähti sitten kontrastina liitoon ja veti biisit soljuvasti jazziksi. Jos koko ryhmällä olisi ollut parhaitten yksittäisten tyyppien energia ja taidot, homma olisi lähtenyt hienoon lentoon. Nyt oltiin vauhdissa vain puolittain.

http://www.werkstatt-der-kulturen.de/

Ratapihan kolinaa

Vanhat makasiinit taidekäytössä Warschauerstrassen aseman vieressä

Olin keskiviikkona 30.10. katsomassa bändiä Urban Spree Galleryssa, joka on yksi Warschauerstrassen aseman vieressä vanhoissa ratapihan makasiinirakennuksissa sijaitsevista taidetiloista. Ympäristö on mielenkiintoinen: alueella on erilaisia baareja ja klubeja, kuten biletys- ja rockpaikka Cassiopeia ja joitain pienempiä kahviloita sekä lisäksi skeittihalli, seinäkiipeilypaikka, budosali ynnä muuta.

Urban Spree Gallery yhdistää taidegallerian, baarin, kirjakaupan ja keikkapaikan saman katon alle. Ulkona oli lisäksi ruokakoju ja lepotuoleja kehässä tynnyrinuotion ympärillä. Samassa rakennuksessa toisissa tiloissa soi teknojumputus. Tila on mielenkiintoinen ja tarjoaa paljon mahdollisuuksia. Illan ainoa ongelma oli sisään hiipivä kylmyys. Voin vain aavistella, millaista olisi keskitalvella. Seurueellamme oli hieman vaikeuksia löytää paikalle, koska tulimme autolla ja löydettyämme parkkipaikan astuimme sisään portista, jossa luki paikan osoite Revalerstrasse 99. Samassa osoitteessa on monia muitakin halleja ja alueella on paljon tilaa harhailla pimeässä. Jos olisimme tulleet julkisilla, olisimme nähneet paikan suoraan radan yli kulkevalta sillalta, josta laskeutuu portaikko alueelle Urban Spreen viereen.

Konsertissa soittivat Joe McPhee, Chicago (muovisaksofoni, taskutrumpetti, sopraanosaksofoni), Paal Nilssen-Love, Norja (rummut) ja Louis Rastig, Berliini (flyygeli – joka oli jostain tuotu teollisuushalliin). Eka setti oli kokonaisuudessaan ihan nautittavaa kuultavaa, toinen vähän lässähti, koska kokoonpano ei ollut hyvässä balanssissa. Meininki oli aika vakavaa ja tuntui, että muusikoilla ei ollut itselläänkään kovin hauskaa. McPheen trumpetti soi hyvin mutta muovisaksofoni ei ehkä ollut paras valinta tässä kokoonpanossa. Tuntui, että hän ei oikein hallinnut instrumenttejaan. Suurempi ongelma oli, että McPheen leikittelevän soitinvalikoiman tarjoamat humoristiset ja rumuuden estetiikalla pelaavat mahdollisuudet eivät päässet esille Rastigin tosikkomaisen pianismin alta. Flyygelin hakkaava kilkatus ei antanut tilaa nyansseille. Tasaisin ja vaikuttavin soittajista oli taitava norjalainen Nilssen-Love. 

Itse paikka teki vaikutuksen, joten hauska reissu joka tapauksessa.

http://www.urbanspree.com/

Ateljeekonsertti Varissuolla…. eiku Weddingissä

Kaupungin alueiden dynamiikasta kertoo aika paljon se, missä osissa on taiteilijoiden työtiloja. Painopiste Berliinissä saattaa olla siirtymässä Neuköllnistä Weddingiin, joka on turkkilaisten ja työläisten lähiö. Pieniä kaljapubeja, pelihalleja, kebap-paikkoja ja vanhoja tehdasrakennuksia. Näissä tehdasrakennuksissa on nykyään taiteilija-ateljeita, harrastuspaikkoja ja kotikutoisia kapakoita. Alueella on myös kuulemma joitain taiteilijaresidenssejä suomalaisille.

Yhdessä tällaisessa teollisuustilasta taidekäyttöön muokatussa paikassa koin  hauskan konsertin viime viikolla: Olaf Rupp –kitara, Tristan Honsinger –sello ja Antonio Borghini –kontrabasso. Tunnelma oli kuin yhtye olisi soittanut yksityisessä olohuoneessa, jollainen tila kai olikin. Korkea ateljeemainen huone oli vanhan teollisuusrakennuksen kolmannessa kerroksessa. Baaritiskin takaa tarjoiltiin viinoja ja kaljaa, tunnelma oli lämmin ja lähinnä toisilleen tuttuja ihmisiä muutama kymmentä. Meidän seurueellamme oli oma suomalaisten nurkkaus. Tästä huolimatta olo ei ollut ulkopuolinen vaan meidät otettiin vastaan hyvin. Kaikki olivat tuttuun saksalaiseen tapaan kohteliaita. Esiintyjille maksettiin vapaaehtoinen kannatusmaksu ja monet jäivät varmaan konsertin jälkeen paikkaan viettämään iltaa. Paikkaan piti saada erikseen kutsu, koska osoitetta ei haluta levittää laajalle.

Konsertti oli tosi hyvä. Nämä huippumuusikot olen nähnyt muillakin keikoilla täällä vietetyn syksyn aikana ja oikeastaan kutsu konserttiin tuli basisti Borghinin kautta, jonka näin kaverini kanssa keikalla Sowiesossa torstai-iltana (Alex von Slippenbachin johtama kvartetti soitti Monkin musiikkia).     

Mainio meininki, tällaista kaipaisin Suomeen enemmän!

Unohtuneita suosituksia: Sowieso

Sowieso

Weisestrasse 24

http://www.sowieso-neukoelln.de/#home

Ajattelin tästäkin paikasta kirjoittaa suosituksen. Olin täällä katsomassa keikkaa muutama viikko sitten mutta kiireiltäni en ehtinyt kirjoittaa itse keikasta. Nyt keikan muisto on sen verran himmennyt, että siitä kirjoittaminen ei olisi kovin mielekästä (vaikka hyvä veto olikin). 

Mutta asiaan: Sowieso – yksi keskeisistä improvisoidun musiikin keikkapaikoista. Pieni taidebaari, joka tarjoaa ohjelmaa kaikkina iltoina lukuun ottamatta joitain alkuviikon maanantai- ja tiistai-iltoja. Paikka on erittäin viihtyisä hämyinen olohuonemainen tila. Bändi soittaa alkovin kaltaisella erillisessä sopessa yhdellä seinustalla. Baaria pitää omalaatuinen herrasmies, joka tupakoi jatkuvasti. Virheät vanhat tapetit ja kullanruskea katto, jossa on koristekaiverruksia. Paikassa konsertoivat toistuvasti tunnetuimmat (ja myös hieman vähemmän tunnetut) improvisoidun skenen muusikot. Ainoa, mikä iltaa häiritsi oli huono ilma: paikka oli aika täynnä, ilma ei vaihtunut ja sisällä tupakoitiin runsaasti. Meinasi tulla vähän huono olo. Itse musiikki oli hienoa. Sowieson tarjontaa voi hyvin seurata echtzeitmusikin kalenterista.

Suomessa ei vastaavia omalaatuisia paikkoja liiemmin näy. Taitaa olla muutenkin niin paljon kaikkia säädöksiä ja lupa-asioita ravintolan perustamista vaikeuttamassa, että taidelähtöinen toiminta on väistämättä vaikeaa. Suomen alkoholilainsäädäntö on kuin Kekkosen ajoilta, mikä vaikeuttaa kaikkea mahdollista kulttuuri- ja viihdetoimintaa. Ylipäätään hauskanpito tehdään todella vaikeaksi. Tätä tilitystä voisin jatkaa pidempäänkin mutta jätän toiseen kertaan.

PS. Osoitteiden kanssa pitää olla tarkkana, koska Neuköllnissä on myös Weserstrasse, jossa on paljon ravintoloita (mm Gelegenheit). Samankaltaisia kadunnimiä on muitakin. 

Suklaata ja uutta aaltoa

Schokoladen

Ackerstrasse, Berlin-Mitte

http://www.schokoladen-mitte.de/

Löysin viimein mukavan rock-tyylisen vaihtoehtoklubin. Schokoladen on parin korttelin päässä kotoani Ackerstrassen ja Torstrassen kulmassa. Ohjelmassa on bändejä, runonlausuntailtoja, avointa lavaa, muita taidehässäköitä ja DJ:n tahdittamia bileitä.  Musatyyleinä esim postpunk, new wave, punk, ambient ja indiepop. Keikat alkavat jo aikaisin, noin iltakahdeksalta ja päättyvät ennen kymmentä. Osuimme ekaa kertaa paikalle noin kymmentä vaille kymmenen ja kuulimme kolme biisiä ihan mukiinmenevältä rock-bändiltä. Tyyli oli solistin aurinkolasien ja telecaster-soundien myötä jotain Joy Divisionin ja Dr Feelgoodin välistä. Yleisö pogosi iloisesti.

Paikassa on rento ja taiteellinen DIY-ilmapiiri. Ei mitään brändättyä rock-kulissia tai kliseisiä Black Sabbath –sisustustauluja vaan oikeasti hauska ja omaperäinen mesta. Paikka on melko pieni mutta silti sisällä on nouseva parin penkkirivin katsomo ja punaisin silkkiverhoin koristeltu lava. Baaritiski on koristeltu kukkasin ja katossa on enkeleitä. Ainoa asia, mikä tunnelmaa häiritsi, on tupakansavu mutta tämä on vaan pakko kestää. Sisällä tupakointi on nimittäin melko yleistä berliiniläisissä baareissa, vaikka ei niinkään ruokaravintoloissa.

Tänne tulee mentyä jatkossakin.

PS. Kaljakin oli halpaa.

Nykivää lyyrisyyttä ja elokuvamaisia tunnelmia

Kalle Kalima ja Carlos Bica B-Flatissa 22.10.2013

Tuli koettua taas tasokas konsertti. Duo Carlos Bica (kontrabasso) & Kalle Kalima (sähkökitara) soitti lähinnä Carlos Bican omia sävellyksiä mutta myös ainakin yhden Kaliman kappaleen ja jotakin muuta. Bican hiljaisista saksankielisistä esittelyistä en saanut enempää selvää. Musiikki puhui kuitenkin puolestaan.

Biisit olivat omaperäisiä: rytmikkäitä, kauniita ja tunnelmallisia. Kappaleista tuli mieleen elokuvallisia tunnelmia. Huomasin ajattelevani esimerkiksi Buñuelin Andalusialaista koiraa ja Kaurismäen veljesten elokuvia. Ehkä tämä johtui myös siitä, että olen juuri lukenut Hesarista Kalle Kaliman elokuvavaikutteisista K18-yhtyeen levyistä (pitääpä ottaa kuunteluun!). Rytmit toivat mieleen myös Piazzolan tangot. Välillä mentiin barokkitunnelmissa ja varsinkin Bica soitti usein klassisella tavalla kauniisti, kunnes Kaliman efektoitu kitara tasapainotti tilanteen. Mukavaa vaihtelua.

Huumoria oli mukana paljon niin sävellyksissä kuin esityksessäkin. Kauneuteen ja seesteisyyteen liitettiin leikkisää ironiaa esimerkiksi ”It’s great to be a patriot” –nimisessä kappaleessa. Myös särökitaraa, rock-vaikutteita ja nykiviä rytmejä kuultiin. Molemmilla muusikoilla on erinomainen rytmin tuntu. Portugalilaisen Bican otteessa tuntui lattarimusiikin henki. Kaliman omaperäisyys tuli esille mahtavissa sooloissa. Monotonisuuteen ei sorruttu vaan dynamiikkaa oli paljon ja duo-kokoonpanon joustavuudesta otettiin ilo irti. Tunnelma oli erittäin lämmin.

Erityisen kiinnostavia olivat Kaliman soundit: hänen kitarastaan lähti stereopiuha ja lavalla oli kolme kitarastyrkkaria, lisäksi efektiarsenaalissa oli volume-pedaali, loop-asema, säröjä, kaikuja ja jotain, mille en tiedä nimeä (joku flanger tai phaser tms avaruussoundi). Silti hän kuulostaa aina itseltään. Olen viimeksi nähnyt Kaliman livenä Pori jazzeilla joskus 7 vuotta sitten. Nautin silloinkin mutta muistikuvan päivitys oli jo paikallaan. Berliinissä olisi syksyn mittaan tarjolla häneltä pari konserttia lisää, jos ehdin paikalle.

http://www.carlosbica.com/

http://kallekalima.com/